Yksi vapaaehtoistoiminnan muodoista on lipaskerääjänä toimiminen, johon saimme mahdollisuuden osallistua omalla vapaa-ajallamme. Kokemus lipaskerääjänä oli todella hieno ja silmiä avartava, joka ei varmastikaan tule hetkessä unohtumaan. Saimme molemmat päivän lopuksi todella hyvän mielen, mutta samalla tajusimme että olimme myös itsekin mukana pelastamassa ihmishenkiä, vaikka meidän tehtävänä olikin vain seistä, hymyillä ja kiittää. Itse lahjoittajat tässä sen suuren työn tekivät, koska heidän muutamalla eurolla joku maailmassa saa sen avun, josta onkin jo pidemmän aikaa haaveillut.
Meistä jokainen varmasti haluaisi ja toivoisi, että meitä autettaisiin vakavan tilanteen sattuessa, jossa olisi tarvetta ulkopuolisten apuun. Sitä ei koskaan tiedä, mitä elämä tuo tullessaan tai mitä juuri sinulle voi tapahtua. Oikeastaan tämän todella tajuaa vasta silloin, kun sen on joutunut itse kokemaan. Kuitenkin pelkkä ajatus siitä, että itselle tai läheisille voisi tapahtua jotakin niin kamalaa, että itse ei kykenisi taloudellisesti tilannetta korjaamaan on varmasti jo pelkkänä ajatuksena hyvin ahdistava. Se että niin monet todella halusivat lahjoittaa ja auttaa niitä, joille tämä apu on tarpeen oli todella hienoa katseltavaa, koska vajaan tunnin aikana lippaamme täyttyivät uskomattoman nopeasti.
Kaikki ei kuitenkaan lähtenyt käyntiin niin yksinkertaisesti, koska aluksi meitä molempia jännitti ihan vain pelkän SPR:n liivin päälle pukeminen. Mitä jos joku tuttu näkee tai tuntematon tulee kommentoimaan toimintaa ilkeällä tavalla, etkä sitten kuitenkaan osaa vastata hänelle niin, että hän jättäisi sinut rauhaan? Tällaisia ajatuksia päässä liikkui, koska kummallakaan ei aikaisempaa kokemusta lipaskerääjänä ollut, jos ei koulun lipaskerääjänä toimimista lasketa. Onhan se loppujen lopuksi aivan eri tilanne, jos toimii lipaskerääjänä koulussa tai sitten koulun ulkopuolella.
Onneksi saimme sitten lopulta rohkeutta pistää liivit päälle ja ei siinä kauaa mennyt, kun ensimmäinen lahjoittaja ilmestyi ja tuli kyselemään, että mitä varten keräämme. Kukaan ei myöskään tullut niitä ilkeitä kommentteja sanomaan, joten homma sujui ongelmitta.
Yllätyksenä tuli myös se, että kaikki ikäluokat halusivat lahjoittaa. Suloisinta oli katsoa, kun joku pieni lapsi laittoi rahaa lippaaseen ja samalla hymyili sinulle. Kokemus oli kerta kaikkiaan hieno ja jatkossa osaa myös arvostaa enemmän lipaskerääjänä toimimista, koska tosiasia on se, että niitäkin ihmisiä löytyy, jotka osaavat satuttaa sanoilla. Heidän kohtaaminen ei varmasti ole helppoa. Onneksi näitä ihmisiä on hyvin vähän ja paras tapa lähteä mukaan lipaskerääjäksi on lähteä hommaan hyvillä mielin ja ilman minkäänlaisia ennakkoluuloja.
Kuvat Irina Igonen
Kuva Anu-Elina Väkeväinen
Inka ja Irina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti